Naiseuttani oon ihmetelly viime viikkoina. Pitkästä aikaa pukkaa vauvakuumetta, vaikkei oo miestä lähimaillakaan. Mie oon kohta kolmekymmentä, kai se on sitä, että tajuaa ettei aikaa ole enää rajattomasti. Mut jotenkin mie oon siitä onnistunu tekemään itelleni ongelman, siitä että oon nainen ja haluan sitä mitä naiset haluaa. Sen kaks viikkoo mitä oon perheen perään haikaillu, oon myös tolkuttanu itelleni huomaamattani, että mä en halua olla nainen, mä en halua olla nainen... Ihme ristiriita, mutta niin kovin tyypillinen mulle. Ainahan mä oon kieltäny sen et oon se mikä oon, pienessä mielessäni mä oon ollu pieni poika, lähinnä, tai joku sukupuoleton olio, mutta missään nimessä EI nainen.

Naiseus on mulle sama kun heikkous. Ja mä en haluu olla heikko. Mun lienee aika rakentaa uus mielikuva naiseudesta, että voin vihdoin antaa itseni olla juuri se miksi olen syntynyt. Eihän se mikään ihmekään oo, jos pää prakailee, kun kerran koko ajan tappelee itseään vastaan tälläsessä asiassa.

Mistähän mä oon saanu sen kuvan, että nainen on heikko?
Mistähän mä saisin sen kuvan, että nainen on vahva?

Mun täytynee vaan ite olla just niin vahva kun mä haluun, ilman miehistelyä.

No nyt tuntuu siltä että jokin on muuttunut. Taidan olla ihastunut, ainakin luulen että tämä on sitä, mutten osaa sanoa koska kaikki on niin uutta ja vierasta. Kauhia tappelu keskenäni, että onko tämä sallittua, luvallista, vaiko täysin typerää ja järjenvastaista. Piti ettiä aikuinen mies, luulin sellaisen tavanneenikin, mutta ei, se taisi olla enemmänkin toiveajattelua, väkinäistä etsiskelyä. No ihan sama, meille ei riittänyt aikaa eikä mahdollisuutta läsnäoloon.

Mutta nyt Hän on läsnä. Ja minä ajattelen ja kaipaan Hänen läsnäoloaan, haparoivia otteita ja arkoja katseita. Pelkään samalla kaikkea, pettymystä, torjutuksi tulemista, itsensä nolaamista ja yksin jäämistä. Yritän kovasti saada itseni uskomaan, että yrittäminen on sen arvoista, ei koskaan voi onnistua jos ei edes yritä. Mutta kun en tiedä mitä Hän ajattelee, enkä uskalla kysyä. Perus tutustumispaskaa siis ja minä olen kauhuissani koko vitun ajan. Helpompi olisi jäädä vaan yksin, tai odottaa että joku tulee hakemaan kotoa, hyvällä tuurilla.

Tulispa Hän jo kotiin. Ja kutsuisi minut sinne. Minä haluan sinne. Heti, perkele.

Mun on pakko olla rehellinen, ei mistään tuu muuten mitään. Mitä järkeä olisi esittää, jos siitä tulee vaan paha olo itselle? Minkä takia mun pitäis tehdä kaikkeni sen eteen, että hänellä olis hyvä olo? Mulla pitää olla oikeus mun tunteisiini, kukaan, ei saatana kukaan saa tulla mulle sanomaan, että ei enää.

Mä oon varmaan ihan vitun rasittava. Taakkaa kantaa mun lisäks hän, enkä tiedä onko se oikein. Mutta miksi minun pitäisi olla ainut joka tästä vielä kärsii, häh? En tiedä. En minä voi olla ystävä, jos minä vielä rakastan. Miksi helvetissä minä sitten vielä yritän...? Koska toivossa on hyvä elää, odotan että hän tulee kotiin. Vaikkei hän tule. Kyllä kai minä sen tiedän, mutten vaan suostu uskomaan. Idiootti mikä idiootti.

Mun on pakko olla rehellinen, edes piilossa. En voi koskaan päästä tästä eroon, jos en tunnusta kaikkea mitä olen ja ajattelen. Ei voi päästä eroon sellaisesta mitä ei voi ajatella. Ja niinpä minä sitten ajattelen, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Eikä sekään kauhean fiksulta tunnu. Mun on pakko olla ihan vitun tyhmä ihminen. Huokaus.

Muutos. Tule. Heti.

Meinasin räjähtää eilen.

Se on kyllä omituinen tunne, kun ihon alla pursuilee kipeää energiaa ja  hartiat nousee korviin, kun yrittää pitää itsensä kasassa. Se sattuu, enkä tiedä miksi. Mikä minua oikein ahdisti? Oliko se fyysistä vai psyykkistä? Kenties molempia...

Minulla on yksi ihminen joka saa minut rauhoittumaan oli olo mikä tahansa. En vain tiedä onko reilua pyytää häntä enää auttamaan minua. Aina minä häneltä jotakin haluan, vaikken sitä ääneen sanokaan. Joskus kyllä sanonkin. On vaikeaa olla olematta rehellinen siitä miltä tuntuu. Hän itse on täysin päinvastainen, ei pysty olemaan juuri koskaan rehellinen. Yrittää olla hyvä, eikä kerro todellisia tunteitaan koska luulee niiden satuttavan ja siksi kaikki menee aina pieleen. Valehtelu on perseestä. Totuus sattuu vähemmän kuin valheet, vaikka totuus olisikin se ettei hän halua minua.

Miksi pitää olla niinkuin kaikki olisi hyvin? Miksi pitää sanoa, että en kaipaa häntä enää? Miksi pitää luulotella maailma väärinpäin, kun ei sitten näe enää mitään mikä on todellista? En usko, että kaikki pitävät siitä että olen niin suorasukainen. Joittenkin mielestä elämä pitää elää kaikkia miellyttäen ja hiljaa varpaillaan sipsutellen varoen häiritsemästä muiden elämää. Minä en sellaiseen rupea. Hulluksihan siinä tulisi. Kaikkia ei voi miellyttää, yrittää kyllä voi ja väsyä.

Mikähän on sen ihmisen vastuu minusta? Onko se niin että koska hän rikkoi, niin korjatkoon myös? Miten minulla on otsaa vaatia moista? Vielä nyttenkin... Naisen raivo.... On se vaan kamala asia. Minä haluaisin jo antaa anteeksi. En vaan pysty. Haluaisin jo unohtaa koko jutun ja olla ikävöimättä. Mutta ei rakkautta voi laittaa pois päältä nappia painamalla. Jotkut ystävät melkein nauravat päin naamaa, kun kerron kaipaavani häntä vieläkin. Mutta niin se vaan on. Minkäs tet, perkele.

Toivottavasti en sairastu taas. Enhän minä, olen jo niin paljon vahvempi kuitenkin... Ainakin vielä. Ehkä huominen tuo tullessaan minulle oman pienen aurinkoiseni.

Sormet ristiin.

Huaah. Mitähän sitä on tullut pähkäiltyä viime päivinä? Kaipausta, yksinäisyyttä, filosofisuuden tarvetta. Mulle on jostakin tullu tarve olla filosofinen, tarve ymmärtää asioita toisella, uudella tavalla. Meikäläisen aivot on rakennettu niin että niissä on yksi suora tie keskellä ja sivupoluille ei ole poikkeamista ilman jonkun apua. Minä en vaan osaa katsella maailmaa monelta kantilta.

 Minä koen, en ajattele kokemista. Ja se on alkanut vähän rassaamaan minua. En kyl tiiä että miksi.
Senkin tajusin, että minä itte oon se joka asioista tekee hankalia, ei muut ihmiset. Yritän sälyttää syitä muitten niskoille, taian olla pahimmanlaatunen sälyttäjä, ärsyttää. Täytyy lopettaa moinen. Esimerkiksi se että mua rasittaa kun ihmiset kohtelee mua pelkkänä tyttönä, ei ihmisenä. Joopa joo, ite minä aliarvioin naisia ja samalla itteeni, oon siis sovinisti. Ja feministi kai samalla. Ja sit se rupee vituttaa toisaalta sekin, että jos miehet EI oo kiinnostunu musta naisena, koska sit mä oon ruma ja tyhmä ja lihava ja kukaan ei haluu mua ikinä. Eli minä en taida kelvata itelleni ihan tälläisenään. Turha siitä on muita syyttää. Oon määki yks pässi.

Ystävyyttä oon kans miettiny. Ystävyys vaatii vilpittömyyttä, pyyteettömyyttä. Ei voi olla oikea ystävä, jos pohjimmiltaan vaatii jotakin itselleen. Mjoo.

En oikein tiedä onko se hyvä vai huono, että pähkäilee näin paljon asioitaan kun minä. Jatkuva analyysi aineettomista asioista on ehkä hieman neuroottista, ja ehkäpä tarpeetonta. Mutta minkä sille tekee, voiko päänsä pysäyttää ja olla vaan ajattelemati? En minä ainakaan ole siinä vielä onnistunut.

Mulla on nyt vähän tylsää.