Mun on pakko olla rehellinen, ei mistään tuu muuten mitään. Mitä järkeä olisi esittää, jos siitä tulee vaan paha olo itselle? Minkä takia mun pitäis tehdä kaikkeni sen eteen, että hänellä olis hyvä olo? Mulla pitää olla oikeus mun tunteisiini, kukaan, ei saatana kukaan saa tulla mulle sanomaan, että ei enää.

Mä oon varmaan ihan vitun rasittava. Taakkaa kantaa mun lisäks hän, enkä tiedä onko se oikein. Mutta miksi minun pitäisi olla ainut joka tästä vielä kärsii, häh? En tiedä. En minä voi olla ystävä, jos minä vielä rakastan. Miksi helvetissä minä sitten vielä yritän...? Koska toivossa on hyvä elää, odotan että hän tulee kotiin. Vaikkei hän tule. Kyllä kai minä sen tiedän, mutten vaan suostu uskomaan. Idiootti mikä idiootti.

Mun on pakko olla rehellinen, edes piilossa. En voi koskaan päästä tästä eroon, jos en tunnusta kaikkea mitä olen ja ajattelen. Ei voi päästä eroon sellaisesta mitä ei voi ajatella. Ja niinpä minä sitten ajattelen, päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Eikä sekään kauhean fiksulta tunnu. Mun on pakko olla ihan vitun tyhmä ihminen. Huokaus.

Muutos. Tule. Heti.