Pillitin taas yksinäisyyttäni koko eilis illan. Helvetti, aikuinen nainen ja vaipuu säännöllisin väliajoin tilaan, jota voisi kutsua vaikka viisivuotiaan hädäksi.

On ihan hevetin vaikeeta, kun ei ole ketään joka pitäisi minusta huolta. Siis ottaisi kainaloon silloin kun on surku, silittäisi hiuksia ja antaisi olla juuri niin heikko kun siltä tuntuu. Yksin ollessa on pakko olla vahva, on pakko pystyä kaikeen, hoitamaan asiat ja päivittäiset velvollisuudet.

Mun tekis mieli lähtee juoksemaan, vitunmoista vauhtia karkuun. En edes tiedä mitä luulisin pakenevani, mutta pois olisi päästävä, edes hetkeksi. Noh, omaa surkeuttani kai minä välttelen. Ihan niinkun se ei osaisi seurata minua maanpakoon.

En minä ole aikuinen nainen. Pikku plikka, sepä se. Aina syliä vailla.