Naiseuttani oon ihmetelly viime viikkoina. Pitkästä aikaa pukkaa vauvakuumetta, vaikkei oo miestä lähimaillakaan. Mie oon kohta kolmekymmentä, kai se on sitä, että tajuaa ettei aikaa ole enää rajattomasti. Mut jotenkin mie oon siitä onnistunu tekemään itelleni ongelman, siitä että oon nainen ja haluan sitä mitä naiset haluaa. Sen kaks viikkoo mitä oon perheen perään haikaillu, oon myös tolkuttanu itelleni huomaamattani, että mä en halua olla nainen, mä en halua olla nainen... Ihme ristiriita, mutta niin kovin tyypillinen mulle. Ainahan mä oon kieltäny sen et oon se mikä oon, pienessä mielessäni mä oon ollu pieni poika, lähinnä, tai joku sukupuoleton olio, mutta missään nimessä EI nainen.

Naiseus on mulle sama kun heikkous. Ja mä en haluu olla heikko. Mun lienee aika rakentaa uus mielikuva naiseudesta, että voin vihdoin antaa itseni olla juuri se miksi olen syntynyt. Eihän se mikään ihmekään oo, jos pää prakailee, kun kerran koko ajan tappelee itseään vastaan tälläsessä asiassa.

Mistähän mä oon saanu sen kuvan, että nainen on heikko?
Mistähän mä saisin sen kuvan, että nainen on vahva?

Mun täytynee vaan ite olla just niin vahva kun mä haluun, ilman miehistelyä.