Meinasin räjähtää eilen.

Se on kyllä omituinen tunne, kun ihon alla pursuilee kipeää energiaa ja  hartiat nousee korviin, kun yrittää pitää itsensä kasassa. Se sattuu, enkä tiedä miksi. Mikä minua oikein ahdisti? Oliko se fyysistä vai psyykkistä? Kenties molempia...

Minulla on yksi ihminen joka saa minut rauhoittumaan oli olo mikä tahansa. En vain tiedä onko reilua pyytää häntä enää auttamaan minua. Aina minä häneltä jotakin haluan, vaikken sitä ääneen sanokaan. Joskus kyllä sanonkin. On vaikeaa olla olematta rehellinen siitä miltä tuntuu. Hän itse on täysin päinvastainen, ei pysty olemaan juuri koskaan rehellinen. Yrittää olla hyvä, eikä kerro todellisia tunteitaan koska luulee niiden satuttavan ja siksi kaikki menee aina pieleen. Valehtelu on perseestä. Totuus sattuu vähemmän kuin valheet, vaikka totuus olisikin se ettei hän halua minua.

Miksi pitää olla niinkuin kaikki olisi hyvin? Miksi pitää sanoa, että en kaipaa häntä enää? Miksi pitää luulotella maailma väärinpäin, kun ei sitten näe enää mitään mikä on todellista? En usko, että kaikki pitävät siitä että olen niin suorasukainen. Joittenkin mielestä elämä pitää elää kaikkia miellyttäen ja hiljaa varpaillaan sipsutellen varoen häiritsemästä muiden elämää. Minä en sellaiseen rupea. Hulluksihan siinä tulisi. Kaikkia ei voi miellyttää, yrittää kyllä voi ja väsyä.

Mikähän on sen ihmisen vastuu minusta? Onko se niin että koska hän rikkoi, niin korjatkoon myös? Miten minulla on otsaa vaatia moista? Vielä nyttenkin... Naisen raivo.... On se vaan kamala asia. Minä haluaisin jo antaa anteeksi. En vaan pysty. Haluaisin jo unohtaa koko jutun ja olla ikävöimättä. Mutta ei rakkautta voi laittaa pois päältä nappia painamalla. Jotkut ystävät melkein nauravat päin naamaa, kun kerron kaipaavani häntä vieläkin. Mutta niin se vaan on. Minkäs tet, perkele.

Toivottavasti en sairastu taas. Enhän minä, olen jo niin paljon vahvempi kuitenkin... Ainakin vielä. Ehkä huominen tuo tullessaan minulle oman pienen aurinkoiseni.

Sormet ristiin.